Kirjoitin Tarina Pienestä Tytöstä -kertomuksen syksyllä 2018. Tarina julkaistiin JRDn joulukalenterissa 11 pienessä osassa samana vuonna. Tässä tarina on kokonaisuudessaan.
Tarina Pienestä Tytöstä.
Syntyipä kerran tyttö, pakkaseen kylmään, jäiseen maahan pohjoiseen. Kasvoi kodossa kaunihissa, pitkissä kesissä. Sielunsa syntyi tiaisen munasta, pienestä täplikkäästä. Sydämensä lepatti kuin pieni liekki, tiaisen siipien isku. Sielunsa sirkutti, lauloi maailmalle, puhtainta laulua, ilon ilmiötä. Tyttö oli kuin kaikki pienet tytöt, täynnä puhdasta iloa ja innoa, ihmetystä maailmaan. Säkenöivää energiaa, hiilloksen hehkua sisällään hän samosi metsiä, lauloi niitylle, ui järvissä, vetehisen virroissa. Jahtasi ujoja korentoja ja nukahti rantaniitylle herätäkseen korennon siipien sipaisuihin nenällään. Kesäkukkain seppeleinen päässään nautti elämästä ja auringon lämmöstä, seurasi kesän siivekkäitä, toukkapulleroisia kun ne kuoriutuivat ja nousivat siivilleen niin kuin tytön sielu.
Kesän kääntyessä, koittaessa syys, oli ihonsa kuparinruskea kuin menninkäisillä konsanaan. Menninkäisistä hänet erotti vain pellavainen vaalea tukka ja siniset silmät. Viileä ilma sai tiaisen pörhistämään sulkiaan kun se kulki tytön mukana kosteassa maastossa. Värikkäiden lehtien sateessa pitkillä sieniretkillä tyttö vei osan saalistaan tapionpöydälle, jotta metsänväellä olisi myös hyvää syötävää. Marjoja vietiin myös rannalle veden väelle, näin vältettiin talvella heikot jäät.
Talvet tuntuivat pitkille, tytön seurana olivat jäniksen jäljet hangella, pöllön siiven isku, tähdet ja kuu -linnunrata, jonne kohosivat viestikorpit, muuttivat muuttolinnut, lintukotoon korkealle eteläiselle taivaankannelle. Talvet olivat pysähdyksen aikaa, luonto ja metsä nukkui talviunta, karhu käänsi kylkeään. Vain sielulinnut jäivät talveksi, ne seurasivat eläviä ja öiseen aikaan ne lensivät veljiensä ja sisartensa kanssa vapaina linnunradalla korkealla, kunnes aamulla oli palattava takaisin elävien maailmaan, takaisin maanpäällisiin majoihin.
Talven unelmat veivät tytön takaisin metsään, loikoilemaan sammalmättäille, seuraamaan rupikonnan marssia mustikkaisessa metsässä. Juoksemaan jäniksenpoikien kanssa, seuraamaan oravien kisailua. Tytön ei tarvinnut pelätä metsän peittoa, hän oli Metsän Väen suosiossa. Tytön sielu palasi öisin metsään, pyrähteli oksalta oksalle, kulki Metsän Varjon kanssa hämärässä ja teki levähdyspaikan metsän Emon hiuskruunuun. Elämänliekki lepatti yhä voimakkaana lintusen siivillä ja kätkeytyi päivisin tytön sydämeen. Tuli joulu, metsän tuoksu tuotiin sisään ja jaettiin myös pihapiirin eläimille. Hiisi täyttyi kynttilöistä ja laulettiin lauluja varpusensieluisesta pikkuveljestä. Edes variksia ei ajettu pois pihapiiristä jouluna, täytyihän pahanilmanlintujenkin syödä.
Vuodet kuluivat ja tyttö kasvoi vuosi vuodelta, varikset alkoivat vierailla useammin ja eräänä päivänä niillä oli mukanaan viesti myös tytölle. Suru valtasi tiaisen sydämen, liekin lepatus hidastui. Ilon päivien kirkas seitti peittyi usvan kasteesta ja ilma seisoi paikoillaan. Yöllä sielu lensi etsimään Elämänliekin Vartijaa. Korppi päästi tytön sielun sisään Loven portista ja näytti kultaisen kutimensa, sieltä tiainen näki kaikki sen elämän vaiheet kirjailtuna kudelmaan, pieni liekki kulki langalla.
"Tulevatko varikset vielä?" tiainen sirkutti. Varikset tulevat kaikille, vastasi Vartija, ne ovat viestintuojia ja kulkevat elollisen ja tuonpuoleisen välillä. Sinun liekkisi on kirkas ja puhdas, tulevasta ei kukaan tiedä, sinun täytyy antaa liekkisi valaista tietäsi niin kuin tähänkin asti, seuraan sinua matkallasi, näet minut aina kun katsot pohjantähteä. Lepattava tiaisen sielu palasi ennen aamun kajoa tytön sydämeen, aamulla olo oli kevyempi, usva oli alkanut hälvetä.
Tyttö oli kasvanut kouluikään päivät täyttyivät hälystä ja melusta, tehtävistä. Tytön sielu sirkutti ilosta tavatessaan muita, pyrähteli ympäriinsä ja iloitsi. Sielun sirkutus kuitenkin häiritsi muita ja se hiljennettiin. Toiset linnut nokkivat sitä ja nyppivät siitä höyheniä, tyttö itki ja ikävöi metsään. Onnea olivat kesät, niityt ja metsät, tytön tiaisen sielu kasvatti juuret metsän puiden joukkoon, se jätti ilollaan jälkensä puiden vuosirenkaisiin maahisten majojen katoille. Aina kuitenkin tuli uusi syksy.
Tyttö oppi muista maailmoista, lukemaan ja kirjoittamaan, oppi elämästä. Tiaisen sielun hiljensi suru ja pelko, tyttö torjuttiin usein ja jätettiin yksin. Tyttö sai kuulla olevansa vääränlainen, hänellä oli väärä sielu, väärä keho, väärät hiukset ja väärä mieli. Liekin lepatus hiljeni ja tyttö itki ja haipui syvemmälle pohjoiseen pimeyteen. Paksu usva oli palannut ja oli kylmä, aina niin kylmä. Tiaisen sielu vaipui talviuneen ja kutistui pieneksi palloksi, kasvattaen ylleen kuoren. Tiaisen vetäytyessä kuoreensa, heräsi tytön sisällä varjosielu Itse. Aaveen lailla se kulki tytön rinnalla, välillä edellä, välillä takana, ei kuitenkaan koskaan kovin kaukana.
Vuodet kuluivat, tyttö kasvoi. Häntä erehtyi luulemaan metsänneidoksi vaaleine pitkine hiuksineen kun hän käyskenteli metsässä metsänväen kanssa. Eräänä päivänä tytön rinnassa liikahti, kuoreen painunut tiaisen sielu kuoriutui ulos, mutta se ei ollut enää värikäs tiainen vaan musta kuin korppi ja sorja kuin neidoksi kasvanut tyttö ja se lauloi voimakkaana ja elävänä, neidon sielu heräsi udelleen eloon mustarastaana. Varjosielu väistyi taka-alalle ja neito tunsi elävänsä jälleen. Sielun siiven iskut voimistuivat ja ääni kantoi, liekki lepatti neidon sydämessä yhä voimakkaampana. Kiusanhenget olivat väistyneet, niillä ei ollut enää valtaa ja varjosielukin oli kutistui olemattoman pieneksi pimeimpään sopukkaan kylkiluiden väliin. Oli tullut kevät.
Lounatuuli puhalsi vasten neidon kasvoja ja tarttui hiuksiin kietoen ne palmikolle neidon pään ympärille. Tuulen henki toi tarinoita kaukaisilta mailta ja sai neidon haaveilemaan. Hän haaveili huilua soittavasta komeasta metsänpojasta ja halusi nähdä kahdesta puusta yhdeksi kietoutuneen aarni-tammen, joka kannatteli oksillaan taivaankantta. Neito kuitenkin pelkäsi niin, että hänen unelmiensa hauraat säikeet olivat vaarassa katketa, tuulen henki silitti neidon poskea ja henkäisi hänen korvaansa -Uskalla.
Silmät kiinni neito näki kaikki ne maailmat ja ajat joita tuuli oli kiertänyt, hän näki muinaiset henget ylisen ja alisen porteilla, lintujen aurojen suunnat ja tähtikarhun, joka laskeutui maan päälle muinaisina aikoina. Metsän väkevän väen, luonnon joka jakautui kaikkiin olevaisiin olentoihin. Hän näki kuinka hänen sielulintunsa oli kuoriutunut ensimmäisen kerran ja kuinka mummo, jonka varikset olivat vuosia sitten hakeneet, opetti hänet tekemään käpylehmiä muurahaisten kerätessä neulasia. Neidon avatessa silmänsä, hän oli tässä ja nyt. Mustarastaan sielu lauloi ja ravisti neidon liikkeelle, nyt oli aika uskaltaa lähteä matkaan.
Kirjoittanut: Jenni Rutonen
Copyright: Jenni Rutonen